Joulutarina 2017

Oi Suomi, katso, Sinun päiväs koittaa,
yön uhka karkoitettu on jo pois,
ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa
kuin itse taivahan kansi sois.
Yön vallat aamun valkeus jo voittaa,
sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa.

Ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla koettiin joulun ihme vuoden 1914 jouluna. Silloin monilla rintamaosuuksilla solmittiin aselepo yhden päivän ajaksi. Aloite siihen tuli sotilailta, jotka makasivat juoksuhaudoissaan huutomatkan päässä toisistaan. Aselepo kesti suunnilleen joulupäivän, sinä aikana kumpikin osapuoli sai hakea ei-kenenkään-maalta kaatuneensa haudattaviksi. Eräällä rintamaosuudella brittiläiset ja saksalaiset sotilaat ottelivat keskenään jalkapallo-ottelun, ottelu päättyi tarinoiden mukaan 3-2 saksalaisille. Tapaninpäivän aamuna sota jatkui normaalisti.

Suomessa ei koettu tuollaista joulun ihmettä vuoden 1939 jouluna, jolloin pauhasi 30. marraskuuta 1939 alkanut talvisota. Kerron teille kuitenkin tarinan joulun ihmeestä, joka saattoi tapahtua tuona talvisodan jouluna.

2.
TALVISODAN JOULUN IHME
Se talvi oli vuosisadan kylmimpiä, pakkasta saattoi olla jopa -40°. Pohjois-Suomen kaamoksen hämäryydessä harhaili Suomen raja-alueen korvessa eräs korpisoturi eli sisukas suomalainen sotilas. Hän ei tiennyt kauanko tai kuinka pitkän matkan hän oli taittanut matkaa, sillä hänen tajuntansa hiipui. Sotilaalla oli yllään suomalaisten valkoinen maastopuku, päässä karvalakki, jossa oli reikä sekä se oli veren tahrima. Selässä hänellä oli reppu.

Sotilas tarpoi upottavassa lumessa eteenpäin, joka askel oli raskas, askeleet upposivat vähintään polvia myöten lumeen. Pakkasta oli reippaasti ja tuiskuava tuuli kinosti lunta sotilaan polulle. Oikeastaan mitään polkua ei ollut. Sotilas nojaili välillä puihin ja hengähti hetken. Tarpoessaan umpihangessa kohti tuntematonta, hyräili sotilas Sillanpään marssilaulua, jonka hän oli kuullut muutamaa viikkoa aiemmin -

"Kotikontujen tienoita tervehtien
tämä laulumme kaikukoon,
yli peltojen, vetten ja tunturien
aina Hangosta Petsamoon.

Sama kaiku on askelten,
kyllä vaistomme tuntee sen,
kuinka kumpujen kätköistä, mullasta maan
isät katsovat poikiaan..."

Marssilaulun voimalla hän yritti pysyä tajuissaan, mutta jokainen raskas askel kulutti voimia. Toisessa kädessä hänellä oli känkkyräinen oksa, jonka sotilas oli noukkinut aiemmin tuekseen.
3.
Tajunnan ja Neuvostoliiton (nykyinen Venäjä) rajamailla hoiperteleva korpisoturi ei tiennyt missä oli, eikä hän tiennyt edessäpäin häämöttävän tunturin nimeä. Sen hän muisti, että jossakin Petsamon alueella hän oli ollut aiemmin. Petsamo eli Suomen itäinen käsivarsi, joka liitettiin Suomeen Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920. Silloin Neuvostoliitto tunnettiin nimellä Neuvosto-Venäjä. Tarton rauha solmittiin Suomen sisällissodan (1918) jälkeisten jännitteiden päättämiseksi.

Tuolla samaisella alueella, erään tunturin lähistöllä, vaelteli tummaan kaapuasuun pukeutunut hahmo. Lumituiskun läpi hän oli nähnyt heikossa kunnossa olevan suomalaisen sotilaan hoipertelevan häntä kohti. Sotilaalta oli voimat ehtyneet ja sotilas kaatui polvilleen ja siitä kyljelleen kylmään lumihankeen.
4.
Lumihangessa kyljelleen maatessa sotilas näki kuinka häntä kohti lähestyi lumituiskun läpi tummaan kaapuasuun pukeutunut hahmo. Sotilas kuvitteli näkevänsä jo harhoja sekä tajuntakin pätki. Seuraavaksi sotilas havahtuu, kun tuo tummaan pukeutunut ja kasvoton hahmo kumartuu hänen yleensä, jolloin sotilas saa sanottua -

"Kuolema..." - ja menettää tajuntansa.

5.
Jälleen, kun sotilas palaa tajuihinsa, niin hän havahtuu makaavansa jossain, mutta ei kylmässä lumihangessa, joka oli ollut hänen edellinen muistikuvansa. Hän makasi jossakin hämärässä mökissä. Vieressä oli pieni tulisija, joka hohkasi lämpöä. Hän makasi sängyllä, jonka jalkopäähän oli asetettu hänen selkäreppunsa sekä karvalakki.

Sotilaan maatessa mökin hämäryydessä sängyllä, ollen vielä vähän pökerryksissä. Hän miettii -

"Miten ihmeessä minä olen tänne päätynyt?" - mutta sillä samalla hetkellä hän kuulee toiselta puolen mökin huonetta taivaallisen äänen -

"Heräsithän sinä."

6.
Sotilas kääntää katseensa ääntä kohti ja näkee pöydän ääressä tuon taivaallisen kauniin hahmon. Nuori neito, jolla on pitkät vaaleat hiukset, siniset silmät ja heleä ääni sekä lämmin hymy kasvoillaan. Ikää neidolla on muutama vuosi päälle 20 vuotta, ehkä syntynyt Suomen itsenäisyysvuotena 1917. Samaa ikäluokkaa on sotilas itse.

Sotilas hämmästyy ja sanoo ääneen - "Enkeli!... Olenko Taivaassa?"

Nuori neito naurahtaa ja vastaa - "En ole enkeli, etkä ole Taivaassa. Enkä ole myöskään Kuolema, siksi myös minua kutsuit aiemmin, jos muistat. Olen vain tällainen neitokainen."

Sotilas punnertaa itsensä ylös, istumaan sängyn reunalle. Hänen päätään hiukan huimaa ja hoksaa, että pää on kääritty jollain.
7.

Neito huomaa sotilaan ihmettelevän kääreitä päässään ja selittää - "Luoti on hiukan raapaissut päälakeasi, mutta ei pahasti. Puhdistin haavan ja sidoin sen lakanan suikaleilla, kun olit vielä tajuton."

Sotilas ottaa käsiinsä karvalakkinsa, jossa on kaksi luodinreikää sekä verta - "Kävipä tuuri."

Sotilas kertoo neitokaiselle myös, kuinka hän oli ollut ryhmänsä kanssa jossain Petsamon puolella liikkumassa hiihtäen. Kunnes oli huomanneet olevansa keskellä luotisadetta, taisi siinä kranaattikin räjähtää. Vihollinen oli yllättänyt heidät pahemman kerran.
8.
Yht'äkkiä sotilas olikin ollut selällään keskellä metsää ja oli ollut täysin hiljaista. Muutaman sekunnin ajan hän oli katsonut selällään maatessaan yötaivaan tähtivyötä. Tajutessaan paremmin mitä oli tapahtunut, oli kömpinyt varovasti ylös, noukkien pudonneen karvalakkinsa päähän. Ketään elossa olevaa ei näkynyt, eikä ilmeisesti vihollistakaan, kun hän oli päässyt elossa jaloilleen. Luoti oli raapaissut päätä, omat ja vihollinenkin varmaan luuli hänen menehtyneen, koska kaikki oli kaikonneet.

Sotilas oli lähtenyt jalkaisin tarpomaan tulosuuntaansa. Hän oli kuullut sotilaskavereiltaan huhun, että eräs isompi jehu Adolf Ehrnrooth oli tokaissut joskus "Suomalainen sotilas ei koskaan peräänny. Se tekee vain täyskäännöksen ja jatkaa etenemistään" ja niin hän oli nyt tehnytkin.

Kaamosajan ja hämärtyvän tajunnan tason vuoksi sotilaalta oli kadonnut ajantaju, hän ei tiennyt kauanko hän hortoili syrjäisillä korpimailla. Kireä pakkanen ja upottavassa lumessa tarpominen oli uuvuttaneet hänet lopulta.
9.

Sotilaan kerrottua hieman, että miten hän päätyi mökkiin, kysyy hän neidolta - "Entäpä sinun tarinasi, miten sinä päädyit tänne?"

Kuvankaunis nuori neito alkaa kertoa, kuinka muutamia päiviä sitten hän oli lähtenyt tänne piilopirtille sotaa pakoon. Vaikka piilopirtti sijaitsi lähellä rajaa, kumminkaan sodan melske ei ollut tullut vielä kovin lähelle, koska oli erämaassa, kaukana muusta asutuksesta. Tunturi, jonka sotilaskin oli nähnyt on nimeltään Korvatunturi. Piilopirtti on siis Korvatunturin läheisyydessä.

Neitokin oli kahlonut läpi metsän lumihangessa. Hyvän matkaa hänen oli täytynyt kuusenoksan avulla tasoittaa jälkensä hangessa, ettei kukaan voisi seurata jälkiä. Onneksi oli tullut lumimyräkkä, joka peitti hyvin jäljet, vaikka muuten myös vaikeutti liikkumista.

Hän oli kuin olikin löytänyt perille lumimyräkässä. Aamusella lumimyräkkä oli vain jatkunut, mutta kumminkin hän oli lähtenyt etsimään piilopirtin läheisyydestä polttopuiksi sopivia pudonneita oksia. Kun hän oli kerännyt oksia ja nostanut katsettaan. Kauempana lumituiskun seassa hän oli havainnut valkeapukuisen sotilaan rämpimässä kohti. Neitohan oli pelästynyt, mutta huomannut, kuinka uupunut lähestyvä sotilas olikin ollut ja lopulta lyyhistynyt hankeen. Neito oli ottanut ahkionsa ja kiiruhtanut sotilaan luo, jolloin sotilas oli sanonut "Kuolema..." ja menettänyt tajuntansa.
10.
Ei ihme, että sotilas oli kuvitellut hänen olevan Kuolema, koska hän käyttää tummaa kaapuasua, jonka iso huppu oli kasvotkin varjostanut piiloon. Tummalla kaapuasulla voi tarvittaessa piiloutua metsän varjoihin.

Neito oli heti huomannut sotilaan haavoittuneen päähän. Hän oli repinyt sotilaalta repun pois selästä ja raahannut sotilaan ahkioonsa, jonka pohjalla oli oksia. Onneksi he oli olleet lähellä piilopirttiä, koska sotilaan kiskominen ahkiossa ei ollut helppoa puuhaa. Jotenkin neitokainen oli lopulta saanut raahattua ja kammettua tajuttoman sotilaan piilopirtin sängylle virkoamaan.
11.
Sillä aikaa, kun neito oli kertonut tarinaansa, kaivoi sotilas repustaan puukon. Repussa oli puukon lisäksi leivänkannikka ja Molotovin cocktail eli polttopullo - ihme kyllä ehjänä. Molotovin cocktailin oli kehittänyt kapteeni Kuittinen ja polttopullon nimitys tuli Neuvostoliiton ulkoministeristä Molotovista.

Neidon kertoillessa tarinaansa, siirtyi sotilas pöydän ääreen istumaan, napaten samalla tulisijan vierestä puuhalon ja alkoi veistää sitä puukolla, kuunnellen neidon puhetta. Neidon kerrottua oma tarinansa, oli sotilaalle valjennut, miten hän oli uupuneena päätynyt piilopirttiin ja ollut tajuton joitakin tunteja.
12.
Siinä yhdessä, kasvotusten pöydän ääressä istuessaan, alkoivat neito ja sotilas yhdessä muistella, kuinka tämä hullutus eli talvisota oli saanut alkunsa.

Neuvostoliitto (Puna-armeija) avasi tykistötulen Karjalankannaksella - Suomenlahden ja Laatokka-järven välimaastoa. Hyökkäys tapahtui 30. marraskuuta 1939 klo 6:50, mutta Jäämeren rannalla ja Sallassa hyökkäyksen voidaan kuitenkin katsoa alkaneen jo muutamia päiviä aiemmin. Puna-armeija miehitti Petsamon talvisodan alussa. Petsamon alueen ja Neuvostoliiton välinen raja lähti Korvatunturilta kohtisuoraan Jäämerta. Pohjoisempana, Norjan välinen raja lähti Muotkavaaran rajapyykiltä, kiemurrellen kohti Jäämerta.

Neljä päivää aiemmin talvisodan virallista alkua 26. marraskuussa 1939, järjesti Neuvostoliitto lavastetun välikohtauksen Mainilan kylässä - Karjalankannaksella, maiden rajalla. Tämä provokatiivinen teko tunnetaan nimellä Mainilan laukaukset. Neuvostoliitto väitti Suomen avanneen tykistö- ja heitintulen, tarkoituksena oli saada Suomi näyttämään hyökkääjältä talvisodassa. Totuus oli, että Suomen tykistöä ei ollut kantaman päässä, joka olisi riittänyt Mainilaan asti. Neuvostoliitto kuitenkin sanoi irti voimassa olleen hyökkäämättömyyssopimuksen - saivat syyn hyökätä Suomea vastaan.
13.
Sotilaan ja neidon jutellessa talvisodasta piilopirtin pöydän ääressä, hämärässä valossa sekä tulisijan hehkuen lämpöä. Piilopirtiltä näköyhteyden päässä sijaitsevalla Korvatunturilla lumituisku kinosti lunta. Korvatunturi oli autio ja tuulinen paikka, erämaata silmän kantamattomiin.

Korvatunturin sisällä, syvällä tunturin uumenissa piili sen salaisuus. Korvatunturin sisälle vei muutama salainen käytävä, joiden suuaukkoja ei voinut havaita silmin. Täytyi tietää kohta ja astua vain kiviseinän läpi, taianomainen oviaukko tunturin sisään. Eräs käytävä Korvatunturin uumeniin oli kapea, joka oli louhittu rappusiksi. Kiviset rappuset johti yhä syvemmälle Korvatunturin sisälle. Käytävässä ei ollut näkyvää valonlähdettä, mutta jokin antoi hieman valoa pimeyteen ja kummasti valo voimistui alaspäin mentäessä.
14.
Aikansa laskeuduttua, saapui kivisen rappukäytävän alapäähän. Avautui näkymä kuin toiseen maailmaan, se oli Joulumaa. Valtavan kokoinen luola, jonka ääripään seiniä tuskin näki ja saman verran korkeuttakin, siltä ainakin tuntui. Joulumaa on siis valtava luolamainen maailma Korvatunturin uumenien kätköissä. Vaikka Joulumaa oli syvällä maan alla, niin kumminkin se oli niin valtava, että sinne oli muodostunut oma mikroilmastonsa. Joulumaassa oli ikuinen talvi ja joulu. Joulumaan joka sopukan täytti Joulun henki, joka antoi Joulumaahan salaperäistä valoa ja energiaa. Joulun hengen valoa tihkui myös maanpinnalle johtaviin käytäviin, siksi ne eivät ole täysin pimeitä.

Joulumaan pohjalla oli lumimaasto, kuusineen ja mäntyineen sekä polkuja ristiin ja rastiin. Vallitsi vanha maalaisidylli, puisia mökkejä moneen eri tarkoitukseen. Työjuhtina toimi suomenhevoset ja porot. Joulumaata oli monessa kerroksessa, puurakenteisia riippusiltoja risteili ylhäällä, jos katsoi pohjalta ylös.
15.
Nyt eräs tonttu kiiruhti ylimmällä puisella riippusillalla kohti maanpintaa vievää kapeaa käytävää. Pysähtyi kumminkin hetkeksi keskelle riippusiltaa, katsomaan, kun joulupukki teki lähtöään jakamaan lahjoja maailman ihmisille. Kaukana alhaalla näkyi joulupukin suuri reki, jonka edessä oli paljon poroja, valmiina lähtemään liikkeelle. Pienet alimittaiset ihmismäiset hahmot toivat rekeen viimeiset lahjat. Pieniä hahmoja sai kutsua ihan tontuiksi, saamatta nuhteluita, koska ne olivat täysiä tonttuja, syntyneet tontuiksi.

Puisella riippusillalla alas katseleva tonttu näki myös, kuinka joulupukki käveli hartaasti lumista polkua kuusien lomitse. Joulupukilla oli käsissään kynttilä. Kunnes tontun nenään leijaileva riisipuuron tuoksu havahdutti hänet ajatuksistaan. Hänellä oli käsissään kaksi riisipuurolautasta, jotka joulumuori oli pyytänyt hänen toimittaa perille. Muori oli tiennyt, että läheisellä piilopirtillä oli kaksi ihmistä, joille muori oli keittänyt jouluiset riisipuurot.
16.
Maanpinnalla, Korvatunturin juurella muuan metsähiiri järsi kohmeista käpyä, kun näki jotain ihmeellistä. Sen vierestä viilätti menemään punanuttuinen tonttu riisipuuroineen. Tonttu oli sujahtanut kuin tunturin seinämän läpi ulos. Metsähiiri kipitti seinämän viereen ja työnsi nenänsä seinämää vasten, mutta nenä ei osunutkaan kiviseinään, vaan meni siitä läpi. Kohta metsähiiri huomasi olevansa kokonaan tunturin sisällä, käytävässä, joka johti tunturin uumeniin. Se lähti hyppimään kivirappuja alas, aina Joulumaan ylimmälle natisevalle riippusillalle. Joulumaassakin näytti olevan talvi, mutta ei ollenkaan kylmä.

"Tänne ihmeelliseen Joulumaahan minä jään." - mietti metsähiiri, kun ihmetteli eteensä aukeavaa laajaa talvista Joulumaata, jossa ei ollut kylmä.

Kaukana siinsi hevostallit, siellä metsähiirelle on varmasti ruokaa yllin kyllin.
17.
Metsähiiren päädyttyä Joulumaan hevostalleille asumaan. Samaan aikaan maanpinnalla, piilopirtin pöydän ääressä istuneet neito ja sotilas säpsähtävät outoon ääneen piilopirtin ulko-ovelta. He kuulivat kuin joku olisi raapinut ovea.

"Onkohan se jokin eläin?" - aprikoi neitonen ja nousee pöydästä kohti ovea, avatakseen sen.

Sotilas lopettaa puupalan veistelyn ja kääntyy ovea kohti, jos täytyy puolustautua. Ovella neito vielä vilkaisee sotilasta ja avaa varovasti oven. Mikä kumma siellä onkaan?
18.
Neito avaa hitaasti ulko-ovea, joka narahtaa. Hän ei kumminkaan näe oven takana mitään kummaa, mikä ihmeen ääni oli kuulunut ovelta? Kunnes, hänen nenäänsä osuu riisipuuron tuoksu ja etsii katseellaan tuoksun lähdettä, sanoen ihmetellen -

"Mitä iänkaikkista?!"

Sotilas ei näe mitä ovella on ja puristaa puukkoaan kädessään.

"Riisipuurolautaset!" - naurahtaa neitonen jatkaen.

19.
Kun tonttu oli viilättänyt metsähiiren ohi, huomaamatta sitä. Oli hän kiiruhtanut kohti piilopirttiä, höyryävät riisipuurot mukanaan. Tonttu on niin kevyt, että lumihankeen jäi vain pienet kevyet tontun jäljet, jotka tuuli puhalsi nopeasti piiloon. Tästä syystä tontun jälkiä nähdään harvoin.

Piilopirtin luo illan hämärtyessä oli saapunut Korvatunturilta tonttu, riisipuurolautaset mukanaan. Hiippalakkinen tonttu oli kurkistanut varovasti piilopirtin ikkunasta sisään ja nähnyt neidon sekä sotilaan olevan pöydän ääressä juttelemassa. Sotilas vuollut puukollaan puusta jotain.

Ikkunalta tonttu oli hipsuttanut piilopirtin ovelle, jättäen riisipuurolautaset oven eteen ja oksalla raapinut ovea hiukan.
20.
Neito kyykistyy ja poimii kaksi riisipuurolautasta käsiinsä, samalla näkee pienet jalanjäljet lumessa, jotka vievät piilopirtin ovelta metsän varjoihin. Laittaessa ovea kiinni, on hän kuin kuulevinaan tuulen tuovan jostain vaimeaa kulkusen kilinää, pohtien mielessään hymyillen -

"Tonttu taisi olla asialla."

Tonttu oli juossut metsän varjoihin piiloon, hiippalakin kulkunen kilisten.

Neito menee takaisin pöydän ääreen, todeten - "Saimme riisipuuroa." - ja ojentaa hymyillen toisen lautasen sotilaalle.

"Mistä ihmeestä ne tänne piilopirtin ovelle tupsahti?" - hämmästelee sotilas, lämmin riisipuurolautanen edessään.

21.
Sotilas katseli edessään höyryävää taidokkaasti tehtyä puurolautasta ja lusikkaa. Lusikka oli valmistettu puusta ja poronluusta, johon oli kaiverrettu haltiasymboleilla Prunus dulcis. Neito ihasteli puurolautasensa kuvitusta, siihen oli maalattu Jupiter- ja Saturnus-planeetta vierekkäin Kalojen tähdistössä.

Neidon ja sotilaan hiljalleen alkaessa lusikoimaan riisipuuroa, muistelee neito lapsuuttaan. Neito muistaa hänen isoäitinsä kertoilleen silloin tällöin arvoituksellisesta Korvatunturin alueesta. Eränkävijät ja metsästäjät olivat kertoilleet salaperäisiä tarinoita Korvatunturista ja sen väestä.

"Korvatunturin väki?" - keskeyttää sotilas neidon muistelut.

22.
Neito jatkaa tarkentaen, että Korvatunturia ympäröivissä kylissä on liikkunut perimätietona tarinoita liittyen Korvatunturiin. Jo esi-isät näkivät ja kuulivat siellä ihmeellisiä asioita. Varsinkin joulun aikoihin Korvatunturilla tapahtui kummia. Aamulla herätessä saattoi huomata jäljistä, että leirinuotiolla oli käynyt joku, usein tuoden jotain tai viedenkin. Jotkut kertoivat kuulleensa pimeyden keskeltä kulkusten ääntä. Parhaimmat tarinat kertoivat, että Korvatunturin sisällä, sen uumenissa olisi oma maailmansa, jonne harva eksyy, koska se on verhottu taialla.

Sotilaskin muistaa kuulleensa Korvatunturin asukista, nimittäin joulupukista. Vuonna 1927 Markus-setä oli kertonut Lastentunti- radio-ohjelmassaan joulupukin asuvan Korvatunturilla, mutta sehän oli ollut vain satuja lapsille. Vai oliko sittenkään? Hän oli juuri itse kokenut Korvatunturin läheisyydessä jotain outoa, he olivat saaneet riisipuurot ovelle keskellä erämaata. Neidon jutuissa taisi ollakin perää, Korvatunturilla oli salaisuutensa.
23.
Piilopirtin oli täyttänyt joulun lämpö, sotilas ja neito oli unohtaneet tyystin talvisodan. He söivät riisipuurot ja keskustelivat Korvatunturista, sen salaisuudesta sekä joulusta. Samalla sotilas viimeisteli puukollaan puuveistoksensa, jota oli päivän mittaan veistellyt.

Korvatunturin uumenissa joulupukki laskee kynttilän muistojen kummulle, vainajien muistolle. Suomessa tällainen perinne oli alkanut yleistyä 1920-luvulla. Vuonna 1921 Helsingin Vanhalla hautausmaalla poltettiin kynttilää nuorena kuolleen tytön muistoksi - tämä on ensimmäinen tieto hautakynttilästä. Lopulta tapa levisi ympäri Suomea.
24.
Muistojen kummulta joulupukki suuntaa Joulumaan keskusaukiolle, jossa odottaa suuri porovaljakko valmiina matkaan. Keskusaukiolla on myös valtava joulukuusi, jonka oksalle oli kiivennyt metsähiirikin hiiriystävineen katsomaan, kun joulupukki lähtee. Joulukuusen luona oli lukuisat tontut, myös riippusilloille oli kertynyt Joulumaan väkeä toivottamaan joulupukille hyvää matkaa. Joulukuusen latvassa loisti suuri tähti kirkkaasti, sen tähden sanottiin olevan joulun hengen lähde, joka huokuu Joulumaan joka kolkkaan.

Joulumuori avustaa joulupukin suureen rekeensä, jossa on myös pohjaton lahjasäkki, säkkiin mahtuu paljon enemmän lahjoja kuin uskoisikaan. Joulupukki istahtaa rekeensä, nostaa kättänsä ja heiluttaa Joulumaan väelle. Samalla antaa porovaljakolle lähtökäskyn. Porovaljakko pyyhältää vauhtiin, pitkin lumista spiraalipolkua, joka vie ylös Korvatunturin uumenista maanpinnalle. Joulumaan väki toivottaa joulupukille hyvää matkaa.

Puunoksalla orava pienoinen koittaa pähkäillä, että mihin kesällä piilotti yhden pähkinän. Kunnes meinaa pudota oksalta, kun Korvatunturin seinämän läpi kiitää majesteettinen joulupukin porovaljakko.

Lähellä Korvatunturia, piilopirtissä neito ja sotilas on saaneet syötyä riisipuurot. Sotilas asettaa puuveistoksensa piilopirtin pöydälle, sotilaan ja neidon katseet kohtaavat ja aika pysähtyy. Tämän taianomaisen hetken rikkoo ulkoa kuuluva voimistuva satojen kulkusten ääni. Jokin tulee heitä kohti, kunnes ääni loppuu kuin piilopirtin eteen.

Neito ja sotilas päättävät nousta yhdessä pöydästä ja mennä ovelle katsomaan, mistä tuo kulkusten ääni tuli. Yhdessä he avaavat oven varovasti. He eivät meinaa uskoa näkemäänsä, sillä piilopirtin eteen on pysähtynyt suuri porovaljakko, suuren reen vieressä seisoo hymyilevä hahmo, joka näyttää aivan niiden tarinoiden joulupukilta, joita he ovat kuulleet joulupukista.

"Nyt minäkin uskon niihin tarinoihin!" - sotilas tokaisee hämmentyneenä.

"Minä tiesin niiden olevan totta." - sanoo neito hymyillen.

Neidon ja sotilaan ollessa piilopirtin ovella hämmentyneinä, viittoilee joulupukki ääneti tulemaan heitä mukaansa suureen rekeen.

"Lähdetään! Ei moni pääse joulupukin kyytiin." - innostuu neitokainen.

"Nyt taitaa olla joulukuun 23. päivän ilta, koska joulupukki matkaan jo käy." - miettii sotilas ja painaa piilopirtin oven takanaan kiinni.

Piilopirtin ovi narahtaa kiinni. Sotilas ja neito ovat poissa, tulisijan viimeinenkin punahehkuinen kekäle hiipuu tummuen. Piilopirttiä valaisee enää ikkunasta lankeava kuunloiste, joka antaa varjon pöydällä olevalle Tuomaanristille, jonka sotilas teki päivän aikana. Tuomaanristi on vinoneliömäinen puusta vuoltu lasturisti - joulukoriste, joka yleistyi 1930-luvulla.

"Nouskaa rekehen, lämmin karhuntalja teitä odottaa." - sanoo joulupukki sotilaalle ja neidolle, kun he pääsevät reen viereen.

Sotilas auttaa neidon suureen rekeen ja ottaa neidon kainaloonsa sekä kietoo heidät lämpimään karhuntaljaan. Joulupukki asettuu ohjaajan paikalle, antaen porovaljakolle lähtökäskyn ja sanoo -

"Rauhallista joulua Tuntematon sotilas ja Suomi-neito!"

Oi nouse, Suomi, nosta korkealle
pääs seppelöimä suurten muistojen,
oi nouse, Suomi, näytit maailmalle
sä että karkoitit orjuuden
ja ettet taipunut sä sorron alle,
on aamus alkanut, synnyinmaa.

Talvisota kesti kaikkiaan 105 päivää.
Kiitokset kaikille sotiemme veteraaneille, jotka puolustivat Suomi-neitoa.


Finlandia - Vesala & Sjöroos