Joulutarina 2018

Ympärilläni hälinää ja ostohysteriaa, kun tallustan työpäivän jälkeen kotia kohti. Jouluun on muutama päivä, ihmisillä kiire ja juoksevat joulualennuksien perässä. Kaupoissa alkoi näkyä joulua jo syyskuun lopussa, siinä välissä nähtiin myös viikon mittainen Black friday eli musta perjantai, jolloin ihmisiä huokutellaan ostamaan krääsää halvalla. Minulla ei ole mihinkään kiire, sisälläni vallitsee joulurauha, vaikka ulkoinen maailma hulisee ympärilläni. Joulun ydin ei ole tavarapaljous, ihmisiltä on tämä seikka unohtunut, kun juoksevat ohitseni joulustressin alaisina ja bisnesmiehet kiittävät kassakoneiden äänistä.

Olen ruuhkassa, mutta kuin yksin, kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Nykyään kaikki vain tuijottavat mennessään älypuhelimiin - ettei vaan tarvitse ottaa katsekontaktia toiseen ihmiseen. Erään kadunkulmassa huomaan Pelastusarmeijan joulupatakeräyksen, pysähdyn sen luokse. Joulupata on Pelastusarmeijan joka joulu, jo yli sadan vuoden ajan järjestämä keräys vähävaraisten hyväksi. Suomessa joulupadat pystytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1906. Pelastusarmeijan joulupata sai alkunsa San Franciscossa vuonna 1891, kun kapteeni Joseph McFee halusi auttaa vaikeuksissa olevia erityisesti joulun aikaan. Pelastusarmeijan henkilöstö ja vapaaehtoiset päivystävät patojen kanssa vilkkailla paikoilla ottaen vastaan raha- ja tavaralahjoituksia. Kaivan taskustani muutaman kolikon ja pudotan pataan. Padalla oleva vapaaehtoinen sentään huomaa minut ja kiittää hymyillen.

Lunta on satanut koko päivän, tulee sentään valkoinen joulu. Siinä tovin tallustaessani lumista katua eteenpäin ja miettiessäni valkoista joulua. Huomioni terävöityy, kun talon nurkan takaa kipittää eteeni pieni koira. Koirassa on talutushihna kiinni, joka raahautuu koiran perässä. Koira on selvästi päässyt joltakin karkuun, nappaan hihnan käteeni. Koira huomaa, että sen matka tyssäsi ja rupeaa nuuskia kenkiäni. Se ei vaikuta olevan ärjykoira, joten kyykistyn silittämään sitä. Koira innostuu ja sen häntä heiluu, samalla se nuolee sormiani.

Eikä aikaakaan, kun ollessani kyykyssä, nurkan takaa puskee puhkuen läpi lumipöpperön nainen, joka työntää edellään lasta rattaissa.

Naisen saatuaan työnnettyä lastenrattaat viereeni, sanoo hengästyneenä -

"Siinähän se koira on..."

Nainen vetää henkeä ja jatkaa -

"Aivan kaamea päivä liikkua tässä lumipöpperössä lastenrattaiden kanssa, mutta pakko se vain on... Pudotin tuolla kauppakassin maahan ja samassa rytäkässä koiramme päätti lähteä omille teille."

Nousen kyykystä ylös seisomaan ja ojennan koiran talutushihnan naiselle tuumaten -

"Onneksi tämä pikkuveijari ei ehtinyt pidemmälle, kun tupsahti eteeni."

Rattaissa oleva lapsi sanoo minulle - "Kiva setä!" - ja ojentaa minulle käteen jotain.

Lapsi antoi minulle kiven käteen, jonka laitoin taskuuni, toivottaen samalla hymyillen naiselle ja lapselle -

"Hyvää joulun odotusta."

Nainen hymyilee huuruisten silmälasiensa takaa ja lähtee tarpomaan lumessa eteenpäin lapsen ja koiran kanssa.

Päätän kävellä suurehkon talvisen puiston halki. Puistossa hiukan vaimenee ruuhkaisten katujen pauhu ja hälinä. Katselen kuinka pakkaslumi sataa rauhallisesti ja lumihiutaleet kimaltelevat valojen osuessa niihin. Puiston hangella on loikkinut jänis, jonka jäljet halkovat aukiota.

Siinä katsellessani puiston talvimaisemaa, minun luo tulee hiukan rähjäinen vanhempi mies ja kysyy -

"Onks sul heittää pari kolikkoa?"

Laitan käteni taskuun ja näytän kysyjälle -

"Minulla on vain kivi taskussani. Kolikot annoin aiemmin joulupatakeräykseen."

Rähjäinen mies naurahtaa -

"Kivi taskussa... ei sinullakaan sitten hyvin mene."

Vastaan rennosti -

"Kivelle on oma tarinansa... mutta vaikka minulla ei ole nyt sitä kolikkoa sinulle, niin minulla on sinulle tietoa. Tuolla Pelastusarmeijan joulupadan lähellä on joulutori, jossa näytti Hurstin väki jakavan lämmintä riisipuuroa ja glögiä. Onko siitä apua sinulle?"

Eiliseltä päivältä tuoksahtava rähjäinen mies tuumaa -

"Kiitos tiedosta... mies, jolla on kivi taskussa." - Ja niin ehkä tuo koditon mies lähti suuntaamaan kulkuaan kohti joulutoria.

Olin nähnyt ohimennessäni joulutorin kulmalla Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyö ry:n kojun, jossa oli ollut jono ihmisiä, saaden riisipuuroa ja glögiä. Ehkä tuo rähjäinen mies löytää sieltä itselleen joululämpöä. Hurstin yhdistys jakaa ruoka- ja vaateapua.

Jatkaessani matkaa kotia kohti, pohdin rähjäisen miehen sanoja "Ei sinullakaan sitten hyvin mene". Periaatteessa minulla menee hyvin, on työpaikka ja oma asunto - tulen toimeen. Toisaalta minulla on yksinäinen joulu. Tämän vuoksi minulla ei olekaan mikään kiire kotiin, koska siellä odottavat tyhjät huoneet, kukaan ei kaipaile minua kotiin - elän yksin. Töissä on kyllä muutama työkaveri, mutta vapaa-aikana olen yksin, muilla on perheet ja minulla ei ole. Tällainen sinkku helposti unohtuu perhearjen keskellä, kun eipä sinkku voi oikein jutellakaan samoista asioista - lapsista jne.

Olin jälleen uppoutunut mietteisiini ja kotimatka oli sujahtanut nopeasti. Taloni ovella havahdun ja melkein pelästyn, kun ovea avatessani selkäni takaa kuului lapsen kysymys -

"Haluatteko tukea partiolaisia ja ostaa pussillisen joulupipareita?"

Käännyn ja näen kaksi pientä partiolaista myymässä joulupipareita.

"Mitä... juu... ostan minä. Minulla ei vielä olekaan niitä. Haen sisältä rahaa, koska minulla on nyt taskussani vain yksi kivi." - hieman häkeltyneenä soperran.

Mennessäni sisään hakemaan rahaa, kuulen kuinka pienet partiolaiset hihittelevät minulle selkäni takana -

"On kyl outo tyyppi, taskussa kivi." - mutta hymyilin ja ajattelin, että he eivät tienneet, miksi minulla oli taskussa kivi.

Talon ovella toinen pieni partiolainen teki aikansa kuluksi muutaman oudon tanssiliikkeen. Hakiessani sisältä rahaa, näin ikkunasta toisen partiolaisen oudot tanssiliikkeet, mietin - "Varmaan joku trendikäs Fortnite-tanssi."

Palatessani ovelle maksamaan ostokset, kummatkin partiolaiset ottivat asennon ja vakavoituivat olemaan kunnon partiolaisia. Annoin heille rahat joulupipareista -

"Tässä raha ja kiitos joulupipareista."

Partiolaiset kiittivät tuesta ja poistuivat paikalta. Itse lysähdin olohuoneen sohvalle istumaan työpäivän jälkeen ja juuri ostettu piparipussi vieressä. Avasin television, uutiset päättyivät, joiden jälkeen ruutuun ilmestyi Hyvä Joulumieli -keräyksen mainos. Hyvä Joulumieli -keräys on Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Suomen Punaisen Ristin yhdessä Ylen kanssa toteuttama keräys kotimaan vähävaraisten lapsiperheiden hyväksi. Keräyksellä hankitaan vähävaraisille lapsiperheille ruokalahjakortteja, joilla he voivat ostaa ruokaa joulupöytään. Keräys lähti liikkeelle vuonna 1997 Aamu-TV:n silloisen toimittajan Arto Nybergin aloitteesta. Olinkin jo muutamia päiviä aiemmin ottanut osaa tähän keräykseen.

Hyvä Joulumieli -keräyksen mainoksen jälkeen alkoi ohjelma paikalliselta joulutorilta, jonka ohi olin kävellyt noin tunti sitten töistä tullessani. TV-toimittaja esitteli joulutorin hienon valaistun joulukuusen ja kamera kiersi hieman torin eri kojuja - kaikkea oli saatavilla. Hurstin yhdistyksenkin riisipuurojono vilahti kuvissa.

TV-toimittaja haastatteli joulutorilla olevia ihmisiä, samalla kun minä yritin availla piparipussia, jotta voisin napostella samalla, kun katson TV-ohjelmaa joulutorilta. Äkkiä huomioni kiinnittyi kunnolla televisioon, koska siellä oli haastattelussa nainen, joka kertoi tänään törmänneensä jouluenkeliin, joka oli ottanut kiinni hänen karanneen koiransa. Katsoin paremmin TV-ruutua ja siellä oli haastattelussa se nainen, jota olin tänään aiemmin auttanut.

TV-toimittajakin kiinnostui enemmän aiheesta -

"Olet siis tavannut tänään jouluenkelin?..."

Nainen naurahtaa -

"Kyllä niin voi sanoa. Minä työnsin näitä lastenrattaita hikipäissäni lumipöpperössä ja siinä ähellyksessä pudotin kauppakassinkin maahan. Tämä koirammekin pääsi siinä sitten kädestäni irti ja kipitteli talon nurkan taakse. Päästyäni talon nurkalle, huomasin jonkun miehen ottaneen kiinni koiramme. Nyt hävettää, kun en siinä hässäkässä edes kiittänyt häntä oikein mitenkään. Lapseni antoi kyllä hänelle jonkin... taisi olla kivi, jonka mies otti vastaan kohteliaasti. Jos siis tämä tuntematon mies tunnistaa itsensä, niin haluaisin kiittää häntä paremmin, kun auttoi meitä, ottamalla koiramme kiinni."

TV-toimittaja kääntyy kameraa kohti -

"Sinä salaperäinen "jouluenkeli" tuntematon mies, joka on tänään auttanut tätä naista hädässä ja, jolla on nyt mahdollisesti kivi taskussa. Tulepa huomenna iltapäivällä tähän joulutorin kulmalle, jotta tämä nainen voi kiittää sinua. Tarjota vaikka kahvit tuossa joulutorin kahvioteltassa."

Hämmentyneenä tuijotan TV-lähetystä, jossa puhuttiin minusta. Muistan jälleen kiven, jonka sain lapselta. Haen sen eteisestä takin taskusta ja palaan istumaan sohvalle. Haukkaan piparista palan, katsellen kiveä. Kivi ei ole kovin suuri, mahtuu hyvin nyrkin sisään. Kivi on väriltään puhtaan valkoinen. Käännän kiven toisin päin... en voi uskoa silmiäni, kivi melkein putoaa käsistäni. Miten tämä voi olla mahdollista, kiven toiselle puolella on...

Tämän täytyy olla merkki, että minun on pakko tavata uudestaan nainen, lapsi ja koira.

HUONOSTI NUKUTTU YÖ VIERÄHTÄÄ AAMUUN
Nukuin yön huonosti, kun yöllä pohdin mysteeristä valkoista kiveä, jonka olin saanut eilen lapselta. Aamupäivä kului hitaasti, odotin vain iltapäivää. Iltapäivä, sen parempaa aikaa en tiennyt, joten menin joulutorin kulmalle klo 14:00 - voisinhan odotella myös kahvioteltassa.

Päästyäni joulutorin kulmalle, en nähnyt naista, lasta ja koiraa. Ihmisiä tuli ja meni, mutta ei heitä, joita olin tullut tapaamaan. Kunnes huomasin, että kahvioteltassa taitaa istua suuren ikkunan vieressä silmälasipäinen nainen, jonka vieressä on lapsi rattaissa. Samalla ikkunan alareunasta kurkkaa ulos pieni koira -

"Tuolla he ovat!" - ajattelen.

Kahvioteltan pöydän ääressä istuu silmälasipäinen nainen lapsensa kanssa. Naista hieman jännittää, että onkohan se hänelle tuntematon mies katsonut illalla televisiota, tuleekohan hän joulutorille. Nainen on niin mietteissään, ettei huomaa, että hänen pieni koiransa katsoo ulos ja koiran häntä heiluu. Koira on tunnistanut miehen kahvion ulkopuolella. Koira näkee, kuinka tuo heille tuntematon mies lähestyy kahviotelttaa.

Mies astuu kahvioteltan ovesta sisään ja ottaa mukaansa kahvia. Pöydän ääressä istuva nainen on mietteissään ja katselee älypuhelintaan, kuten muutkin. Naisen koira on koko ajan seurannut häntä heiluen ovesta tullutta miestä. Miestä, joka nyt astelee pöydän ääressä istuvaa naista kohti.

Naisen tuijottaessa puhelintaan, häkeltyy hän, kun miesääni hänen vieressään sanoo -

"Koirasi tuntee minut."

"Mitä... sinä... koira... juu... siis terve taas." - änkyttää nainen, kun tajuaa, että vieressä seisoo mies, jota hän odottikin.

"Kiva setä tuli!" - iloitsee naisen lapsi ja koira nuuskii miestä iloisesti.

Tuumaan - "Kun oikein TV:ssä oli "etsintäkuulutus", niin täytyihän minun tulla." - ja istuudun pöytään naista vastapäätä.

Naista selvästi jännitti, joten kevensin tilannetta kertomalla, että itseänikin jännitti. Joimme kahvit ja toisetkin kupilliset, nainen kiitteli vielä kerran, kun olin auttanut häntä eilen. Juttelimme siinä ainakin tunnin, selvisi, että nainen on yksinhuoltaja. Lopulta sovimme, että voisimme viettää joulua yhdessä, ainakin tavata jouluaterian verran.

Lähdimme yhdessä pois kahvioteltasta. Emme päässeet montakaan askelta kahvioteltan ovelta, kun tunnen jonkun ottavan minua olkapäästä kiinni, sanoen -

"Siinähän te olette."

Käännymme naisen kanssa ääntä kohti ja näen vieressäni miehen, mutta en heti tunnista häntä. Joten mies jatkaa -

"Minä olen se mies, jonka tapasit eilen tuolla puistossa ja ohjasit minut tänne joulutorille syömään riisipuuroa. Hurstin väki järjesti minulle yöpaikan, pääsin suihkuunkin ja sain uusia vaatteita, joten kiitos sinulle. Sinullahan oli eilen taskussasi se kivikin ja illemmalla kuulin, että TV:ssä etsittiin sinua ja näin osasin nyt tulla tänne joulutorille, jos sattuisin törmäämään sinuun, jotta voisin kiittää sinua. Kiitos siis vielä kerran."

Mies oli se eilinen rähjäinen mies, joka oli puistossa pumminut minulta kolikkoa, mutta olinkin ohjannut hänet joulutorille riisipuurolle. Nyt tuo mies ei ollut enää rähjäinen ja epämääräisen näköinen. Hurstin väki oli auttanut häntä enemmänkin. Otin vastaan miehen kiitokset ja mies poistui paikalta.

"Mikä ihmeen mies sinä olet, varsinainen salaperäinen sankari. Ensin autoit minua ja sitten tuota miestä." - nainen sanoo vaikuttuneen iloisesti.

Minähän vain olin silloin tulossa töistä kotiin, kun vastaani tuli näitä tapahtumia, varmaan jokainen olisi voinut toimia samoin. Nainen oli kyllä sitä mieltä ettei kaikki olisi toiminut, kuten minä olin toiminut ja auttanut muita ihmisiä. Poistuimme joulutorilta ja sovimme, että me kaksi yksinäistä tapaamme jouluaattona.

JOULUAATTO
Olen jouluihminen, kuusi täytyy olla olohuoneen nurkassa antamassa joulutunnelmaa ja tuoksua. Jouluradiota alan kuunnella marraskuun puolella - laskeudun jouluun.

Avatessani joulukalenterin 24. luukun, luukusta paljastui perinteinen kuva seimestä, jossa makaa Jeesus-lapsi. Availessani joulukalenterin viimeistä luukkua, samaan aikaan ovikello soi. Ajallaan, kuten olinkin sopinut. Avaan oven ja siellä se ryhmä-rämä onkin eli silmälasipäinen nainen, johon olin tutustunut muutamaa päivää aiemmin ja hänen lapsi sekä pieni koira, joka nyt puikahti heti ovenraosta asuntooni.

Kohtelias kun olen, toivotin heidät tervetulleeksi -

"Tervetuloa ja hyvää joulua. Hyvin löysitte tänne?"

"Hyvää joulua sinullekin. Annoit niin hyvät ohjeet, oli helppo löytää tämä osoite." - nainen hymyilee, mutta pahoittelee, kun koira heti livahti asuntooni.

Eipä se minua haittaa, kun ei se koira ainakaan asunnostani pääse karkuun - koira nuuskii joka huoneen läpi. Naisen saatuaan itsensä ja lapsensa sisälle asuntooni, ottaa hän esiin muovipussin, jossa on pieni joulukinkku -

"Toin meille syötäväksi tällaisen pienen joulukinkun."

"Eipä ainakaan kinkku lopu heti, sillä minullakin on samanlainen kinkku." - sanon puoliääneen.

"Onko!" - naurahtaa nainen.

Nainen kertoo ettei hänellä ole yksinhuoltajana turhaa rahaa ja niinpä hän olikin saanut noin viikko sitten Hyvä Joulumieli -keräyksen ruokalahjakortin. Sen turvin hän oli voinut ostaa itselle ja lapselleen pienen joulukinkun, jonka hän oli nyt tuonut mukanaan.

Nainen hoksaa ja kysyy -

"Et kai sinä ole ottanut osaa Hyvä Joulumieli -keräykseen?"

Isken silmää hymyilleen - "En..."

Nainen iskee takaisin silmää -

"Eli olet... olet kyllä varsinainen hyväntekijä. Sinuun täytyy kyllä paremmin tutustua. Onhan meillä nyt ruokaa ja aikaakin pariksi päivää. Viettää yhdessä joulua ja tutustua."

Joulu uuden ystävän kanssa - ei huono idea. Kinkun lisäksi nainen oli tuonut myös minulle joulukortin, jonka hän asetti pöydälle puhtaan valkoisen kiven viereen.

Jouluaatto kului iloisesti. Lapsi viihtyi olohuoneessa katsoen TV:stä perinteisen jouluohjelman Lumiukon sekä koiran kanssa telmien. Me aikuiset valmistelimme keittiössä jouluateriaa ja keskustelimme tutustuen toisiimme. Vahvistui tunne, että todellakin voisimme viettää yhdessä joulun ja ehkä pidempääkin.

Koiraa täytyi ulkoiluttaa välillä, jolloin nainen ja lapsi käyttivät koiraa ulkona. Kun he palasivat lenkiltä, sanoin lapselle -

"Katsopa tuonne kuusen alle, tonttu toi sinulle muutaman lahjan."

Nainen ei ole uskoa silmiään ja katsoo kuusen alle sekä minua - "Mitä ihmettä!"

Lapsen ollessa koiran kanssa kuusen juurella lahjojen kimpussa, halaa liikuttunut lapsen äiti minua ja kuiskaa -

"Kiitos, teit meille oikean joulun."

Nainen pyyhkii muutamat kyyneleet silmälasiensa alta ja ottaa minua kädestä kiinni, menemme yhdessä lapsen viereen kuusen juureen. Avaamme kaikki yhdessä joululahjoja, koirakin sai uuden purulelun. Hope ry:n joululahjakeräyksen tonttu oli minua auttanut saamaan lahjoja kuusen alle.

Myöhemmin illalla join kahvia naisen kanssa keittiössä, päätin ottaa puheeksi aiheen, joka oli mietityttänyt minua jo muutaman päivän. Kerroin, että tuo puhtaan valkoinen kivi tuossa pöydällä on se kivi, jonka naisen lapsi oli minulle antanut, kun törmäsimme ensimmäisen kerran.

Nainen ottaa kiven käsiinsä - "Tämä on siis se kivi."

Kehotan häntä katsomaan kiven toiselle puolen ja nainen kääntää kiven -

"Mitä ihmettä... nyt en ymmärrä..."

Tokaisen - "En minäkään tajua miten se on mahdollista."

Nainen jatkaa - "Tähähän on kaiverrettu sinun oikea nimesi!"

Kysyn, että mistä lapsi sai tuon kiven, mutta nainen ei tiedä, joten päättää kutsua lapsen käymään keittiössä -

"Onko tämä se kivi, jonka annoit tälle kivalle sedälle?"

Lapsi vastaa silmät iloisesti loistaen - "Juu-u."

Lapsen äiti jatkaa - "Mistä sinä sait tämän hienon kiven?"

Lapsi ei vastaa, hymyilee vaan ja juoksee takaisin koiransa luo leikkimään.

Päädymme lapsen äidin kanssa hetken pähkäilyn jälkeen siihen, että emme taida koskaan saada tietää mistä kivi on peräisin ja voimme vain arvailla, onko lapsi jotakin muutakin kuin vain lapsi. Tänä jouluna ympärillämme on selvästi leijunut joulun taikaa.

Yön tullessa lapsi nukahtaa sohvalle ja äiti peittelee lapsensa. Koira hyppää sohvalle ja käpertyy nukkumaan lapsen viereen. Minä ja lapsen äiti menemme myös nukkumaan. Talo hiljenee ja valot sammuu.

Joulu laskeutuu maailmaan. Ulkona pakkanen paukkuu, lunta tuiskuttaa kinoksille. Hangille lankeaa kuun kumo. Joulupukin porovaljakko kiitää läpi peltojen ja metsien.

Keittiön pöydällä jouluyön pimeydessä puhtaan valkoinen kivi alkaa loistaa taianomaista hehkuvaa valoa. Kiven hehku valaisee ympäristönsä, viereisen joulukortinkin pystyy lukemaan siinä valossa. Vain pieni koira on herännyt jouluyönä keittiöstä loistavaan valoon ja tassutellut tuolille pöydän ääreen ihmettelemään loistavaa valkoista kiveä, jonka vieressä on joulukortti. Joulukortissa lukee "Hyvää ja rauhallista joulua sinulle".