Joulutarina 2013

Mopsi-rotuinen pieni koira köpöttelee ulko-oven viereen ja istahtaa siihen. Koira kääntää katseen isäntäänsä kohti, joka istuu nojatuolissaan. Isäntä ei kumminkaan heti huomaa koiransa olevan ulko-ovella, joten koira kallistaa hieman päätään ja päästää vaimean äänen. Nyt isännän huomio kääntyy koiraansa kohti, joka haluaa selkeästi lenkille. Isännän kääntäessä katseensa koiraansa kohti, työntää koira vähän kieltänsä suusta ulos ja häntä alkaa heilua.

"Tahdot siis lenkille" - tuumaa isäntä koiralleen.
Koira haukahtaa iloisesti myöntämisen merkiksi.

On jouluaattoilta ja koiran isäntä viettää koiransa kanssa rauhallista joulua. Isäntä on jo vanhusikäinen, elänyt pitkän elämän. Aiemmin päivällä vanhus oli etsinyt ja kaivanut kaapin uumenista pienelle koiralleen söpön poronsarvipäähineen jouluaattoillaksi. Koira näytti hassulta nyt sarvineen, eikä se näyttänyt haittaavan koiraa. Samalla, kun hän oli etsinyt koiralle hassua päähinettä oli hän löytänyt tavaroiden alta vanhan pölyttyneen valokuva-albumin. Vanhus oli istahtanut nojatuoliinsa katselemaan vanhaa valokuva-albumia. Huoneeseen antoi valoa nojatuolin vieressä oleva valaistu ja koristeltu joulukuusi. Ilmassa leijui joulun tuoksu, vanhus oli tehnyt perinteisiä joulupipareita, joita hän nyt söi samalla, kun katseli vanhoja valokuvia.

Rauhallinen joulu tuntui vanhuksesta edelleenkin positiivisen omituiselta, vaikka hän oli ollut jo noin vuoden eläkkeellä työstään. Hän oli ollut työssään suuren yrityksen pääjohtaja ja lukuisat joulut olivat vierähtäneet töitä tehden. Hänestä oli nyt outoa olla vain ja istua kotona jouluna nojatuolissa, joulukuusen loistaessa valoa. Silloin, kun hän oli ollut kiireinen liikemies, oli hän joutunut matkustelemaan jouluisinkin ympäri maapalloa, jotta asiakkaat olisivat tyytyväisiä. Vanhus oli tehnyt ikänsä kiireistä työtä. Lääkärin mukaan sellainen työ ei ollut enää sopinut vanhukselle, varsinkin, kun hänellä oli ylipainoakin - oli ollut aika siirtyä eläkkeelle. Viimeiset viisi vuotta hän olikin tehnyt töitä 24/7, jotta unohtaisi murheet paremmin, sillä hänen pitkäaikainen puoliso oli menehtynyt äkisti kuusi vuotta sitten. Vanhuksen siirtyessä eläkkeelle sai hän työtovereiltaan lahjaksi pienen tuhisevan koiran, jolla on suuret silmät. Näin vanhuksen ei tarvinnut olla yksin ja oli joku joka pakotti hänet liikkumaankin, tuoden iloa elämään toilailuillaan.

Nyt tämä söpö pieni mopsi oli vaatinut jälleen vanhusta liikkumaan, koska halusi iltalenkille. Koira istui tuhisten, pää kenossa, kielenpää suusta ulkona, häntä heiluen ja suuret silmät tapittaen ulko-ovella. Koira odotti kärsivällisesti ovella ja katsoi kuinka vanhus alkoi nousta nojatuolista hitaasti, mutta varmasti. Vanhus laski avonaisena valokuva-albumin nojatuolin viereiselle pienelle pöydälle ja kampesi itsensä ylös hieman puhisten - sitähän sanotaan, että koira muistuttaa omistajaansa. Nojatuolista ylös päästyään, askelsi vanhus eteiseen, jossa koira jo odotti. Ulkona oli sen verran kylmä, että oli tarpeen pukeutua hyvin. Ensiksi koiralle puettiin lämmin mantteli ylle - eihän koirakaan saa palella - sen jälkeen vanhus veti ylleen tutun punaisen takin sekä lakin. Talutushihna vielä koiralle, niin tuhiseva ja puhiseva pari on valmiina iltalenkille.

Ulkona lumi narskui alla askelten, kun vanhus ulkoilutti koiraansa. Pakkasta tuntui olevan paljon, koska askeleet narskuivat ja hengitys höyrystyi kasvojen edessä. Koirakin tunsi kuinka pakkanen hieman nipisti kirsua, mutta se ei haitannut menoa. Vanhus ihasteli pakkassäässä ja kuutamossa kimaltelevaa lumihankea. Lumihangen lumikiteet kimaltelivat kuin pienet timantit. Hangen pintaa halkoivat vain jäniksen jäljet ja toisaalla oli tainnut kettukin viilettää. Puihin oli muodostunut tykkylunta, maisema oli täydellinen joulumaisema.

Aamupäivällä ulkoileva kaksikko oli vienyt vanhuksen edesmenneen puolison haudalle kynttilän, puoliso oli ollut varsinainen muori. Vanhuksen sytyttäessä kynttilää ja koiran samalla nuuhkiessa kynttilää - pitäähän se kynttiläkin tarkastaa - loikki heidän lähelle jostain orava ja oli heidän seurassa sen ajan, kun kynttilä saatin kunniallisesti syttymään ja paikoilleen. Ihan kuin joku olisi käynyt tapaamassa heitä. Hautausmaalenkin jälkeen maisteltiin kodin lämmössä edellisyönä paistettua joulukinkkua, vaikka vanhuksella oli sitä ylipainoa. Vanhus oli antanut jouluna itselleen luvan herkutella, joulu ilman herkkuja ei ole joulu!

Koira oli mielissään yllään olevasta manttelista, se oli mukavan lämmin. Kova touhu päällä ja innoissaan koira köpötteli tien reunaa. Jokaisen hajusäikeen koiran nenä rekisteröi, jokaisen perään pitäisi ehtiä, mutta vanhus määräsi tahdin ja suunnan. Muut koirat olivat jättäneet omia viestejään, jotka täytyi tietysti lukea haistelemalla. Muiden hajuviestit kuitattiin nostamalla jalkaa ja taas matka jatkui. Välillä koira katsoi taakseen, kun vanhus laahusti hänen perässään, hengitys höyrystyen pakkasessa - vanhusta piti odotella, vauhti ei ollut kovin rivakka.

Tovin aikaa parivaljakon tallusteltua jouluaattoiltana kuutamossa, huomasi koira kauempana tiellä tumman hahmon, jolle piti tietenkin vähän murahtaa. Koiran murahduksen johdosta vanhuskin kiinnitti huomionsa tuohon tummaan hahmoon tiellä, joka oli paikoillaan ja katsoi kuin heitä kohti. Lähemmäksi päästyään vanhus erotti tumman hahmon olevankin nuori poika, joka kuin odotti jotain. Lähestyessä nuorta poikaa nosti pieni mopsi päätään ylös ylväänä - luuli näyttävänsä suuremmalta.

Suunnilleen kymmenenvuotias poika oli jo jonkin aikaa seisonut tienvarrella ja aikansa kuluksi ihaillut taivaan tähtiä. Kunnes oli nähnyt miten mutkan takaa oli ilmestynyt koiraa ulkoiluttava vanhus, jotka nyt lähestyivät poikaa. Poikaa hymyilytti koira ja vanhus. Koiralla oli yllään punainen mantteli ja vanhuksella oli myös punaiset vaatteet, pisteenä i:n päälle koiralla näytti olevan jokin poronsarvipäähine.

"Noilla kahdella on kyllä hyvä jouluhenki" - ajatteli poika.

Vanhus ja koira saavuttivat nuoren pojan, joka hymyili heille.

"Terve! Voiko koiraasi silittää?" - poika kysyi iloisesti vanhukselta.

Hengästynyt vanhus puuskutti - "Terve... kyllä sitä voi silittää..."

Poika laskeutui kyykkyyn, jolloin koira laski hieman päätään, katsoen poikaa silmiin ja lähestyi häntä heiluen poikaa. Poika ojensi koiralle kämmenselkänsä, jotta koira voisi nuuhkia ja tutustua häneen helposti. Kova tuhina alkoi, kun koira nuuhki poikaa. Toisella kädellä poika silitti koiran selkää, jolloin koiran häntä heilui kovempaa.

"Koira näyttää hyväksyneen sinut heti" - toteaa vanhus hengitys jo tasaantuneena.

Vanhus katselee ympärilleen ja kysyy - "Oletko sinä poika täällä tienvarrella yksin, oletko tulossa jostain?"

Poika nousee ylös kyykystä.

"Tulen isäni tyköä ja en ole yksin, isäni näkee minut aina... ja sinutkin... hän näkee kaikki" - vastaa poika hymyillen.

Vanhus huvittuu ja naurahtaa - "Vai niin, melkoinen isä sinulla"

Vanhus jatkaa - "Mitä sinä täällä tiellä teet?"

"Odottelin sinua" - poika tuumaa.

"Odottelit minua?" - kysyy vanhus ihmetellen.

"Kyllä, tiesin Klaus, että tulet tähän paikkaan, tähän aikaan"

Klaus hätkähtää, miten ennestään hänelle tuntematon nuori poika voisi tietää hänen nimensä sekä sen, että milloin hän on missäkin.

Klaus kokoaa ajatuksensa ja näyttelee ettei ole hämmentynyt - "Näytät tuntevan minut, mutta minä en taida tuntea sinua?"

"Kyllä sinä minut tunnet, voit kutsua nimellä Jesse" - poika sanoo.

"Hmm... Jesse..." - yrittää Klaus muistella, mutta ei muista nuorta poikaa, jonka nimi olisi Jesse.

Klaus pähkäilee, onko hänen muisti alkanut pätkiä, tällainen muisti ei olisi tullut kuuloonkaan silloin, kun hän oli vielä töissä. Työssään hänen täytyi muistaa lukematon määrä asioita, vaikka hänellä oli ollut monen monta alaista. Vai pätkikö muisti sittenkään.

"Pakkanen tuntuu vain kiristyvän, täytyy tästä lähteä takaisinpäin, ettei koirani Pete palellu" - tokaisee Klaus Jesselle.
Pete heiluttaa häntäänsä.

Jesse lupautui lähteä saattamaan Klausta ja Peteä, Jessellä ei ollut mihinkään kiire. Matkalla takaisinpäin Jesse kertoo, että hänellä olisi syntymäpäivä 25. joulukuuta. Klaus onnittelee Jesseä syntymäpäivän johdosta sekä kertoo, että hänen syntymäpäivä oli 6. joulukuuta, mutta sitä ei ollut monikaan muistanut. Jesse toivottelee myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut.

Kun Klaus ja Jesse juttelevat niitä ja näitä, köpöttelee heidän edellä hihnan päässä Pete-mopsi. Petellä on yllään lämmin mantteli, mutta kirsua jo vähän nipistää sekä tassuja kohmettaa. Korvia hiukan suojaa poronsarvipäähine. Klaus ei etene kovin nopeasti, mutta onneksi jo kotitalo häämöttää edessäpäin.

Kotiportille päästyään Klaus päästää Peten irti hihnasta, joka säntäilee ympäriinsä irti päästyään. Petestä on mukavaa juosta hangessa ja riehua - lumi pöllyää - välillä täytyy haukahtaa epäilyttäville jouluaattoillan varjoille, jotka lankeavat maastoon kuutamosta. Peten riehuessa omalla pihalla, katselee Jesse Klausin talon ikkunoita todeten:

"Olet laittanut menoran ikkunaan"

Klaus hölmistyy - "Tarkoitatko tuota kynttelikköä?"

Jesse selittää - "Sitäpä juuri, seitsenhaaraista kynttelikköä kutsutaan myös tietyissä piireissä menoraksi. Juutalaisille se on palavan pensaan symboli. Kristityille seitsenhaarainen kynttelikkö merkitsee seitsemää seurakuntaa, Efesoksen, Pergamonin, Tyatiran, Sardeksen, Smyrnan, Filadelfian ja Laodikean seurakuntia, joista Jumala puhui Johannekselle Johanneksen ilmestyksen luvuissa 1-3. Raamatusta löytyy myös ohjeet, kuinka menora kuuluu valmistaa; 2. Moos. 25:31-40. Alkuperäisen menoran kohtalo on hämärän peitossa, sen jäljet päättyvät 500-luvun Konstantinopoliin, joka nykyään tunnetaan nimellä Istanbul."

Kun Klaus saa puheenvuoron jälleen, toteaa hän Jesselle - "Sinähän varsinainen tietosanakirja olet"
Jesse vain hymyilee vastaukseksi.

Klaus kääntyy katsomaan mitä Pete-mopsi puuhaa ja huomaa, että koira on jo rauhottunut, mennen istumaan ulko-ovelle. Peten huomatessa, että Klaus kääntyi katsomaan sitä, alkoi Peten häntä heilua. Klaus ymmärtää, että koira tahtoo jo sisälle lämpimään.

Katsoessa Peteä kohti, Klaus sanoo Jesselle - "Nähtävästi minun ja Peten on aika mennä jo sisälle..."

Klaus kääntyy Jesseä kohti jatkaakseen lausetta - "Hyvää joulua sinulle Jes... ...se..."

Kääntyessään Jesseä kohti, klaus hämmentyy, koska huomaa Jessen kadonneen jäljettömiin siinä muutamassa sekunnissa, kun hän oli katsonut Peteä. Klaus tähyilee ympärilleen, ottaen muutaman askeleen portista ulospäin, jolloin Petekin kiinnostuu, että mitä tapahtui ja juokseen portille Klausin vierelle ihmettelemään pää kallellaan. Jesseä ei näkynyt missään, mihin hän olisi niin nopesti voinut mennä - sitä Klaus nyt pohti. Silloin Klaus tajuaa jotain hyvin outoa, tien lumipeitteessä ei näy kuin hänen omat sekä Peten jäljet kuin hän olisi ollut koko ajan vain liikkeellä Peten kanssa kahdestaan. Mitä ihmettä tapahtuu, oliko hän todellakin jo näin vanhuudenhöperö, että näkee harhoja ja juttelee harhanäkyjen kanssa. Miettien ja mumisten Klaus laahustaa sisälle lämpimään, Pete köpöttelee vierellä.

Sisälle päästyään Klaus riisuu yltään punaisen takin ja lakin sekä ottaa koiraltaan punaisen manttelin pois. Pete-mopsi kipittää nojatuolin vieressä olevaan petiinsä käärölle lämmittelemään kylmiä tassujaan. Klaus pistää radion päälle, taustalle soimaan joululauluja ja istahtaa nojatuoliinsa. Ilmassa leijailee kanelin ja kuusen tuoksua, kun Klaus nauttii rauhallisesta joulusta koiransa kanssa, vailla kiireitä.

Avonainen valokuva-albumi lepää nojatuolin viereisellä pöydällä. Klaus nostaa valokuva-albumin syliinsä, jatkaakseen vanhojen valokuvien katselua - valokuvien selailu oli keskeytynyt, koska Pete oli pyytänyt iltalenkille. Saatuaan valokuva-albumin syliinsä, kiinnittyy hänen katseensa yhteen hyvin vanhaan mustavalkoiseen valokuvaan. Siinä valokuvassa hän poseeraa hevosen vieressä. Näyttäisi siltä, että ollaan oltu hevosella liikkeellä joulukirkossa jouluaamuna. Se mitä hän nyt kuvassa tarkastelee ei ole hän itse tai hevonenkaan, vaan valokuvassa taustalla oleva henkilö. Klaus kohentaa silmälasejaan nähdäkseen tarkemmin kuvan.

Jälleen Klaus on ymmällään, koska kuvassa taustalla oleva henkilö on nuori poika, jolla on käsi heilutusasennossa sekä suu hymyssä. Klaus yrittää pohtia kuvaa ja hivelee samalla tuuheaa ja valkoista partaansa mietteliäästi. Hän ei tahdo uskoa näkemäänsä. Kuvan taustalla näyttäisi olevan se sama nuori poika, jonka hän oli aiemmin tänä iltana tavannut, joka oli myöskin kadonnut kummasti jälkiä jättämättä. Vanhassa valokuvassa oli hevonen ja hän sekä taustalla poika, joka näytti aivan Jesseltä, jonka oli tavannut. Eihän se voi olla mahdollista, koska valokuva oli iäisyyden vanha, mutta siltä se nyt vaan vaikutti, Jessekin oli kuvassa, mutta miten. Klaus päättää irrottaa valokuvan albumista ja katsoa, onko valokuvan taakse kirjoitettu vuosilukua. Klaus ei löydä vuosilukua, mutta jotain vieläkin ihmeellisempää. Valokuvan takaa löytyy teksti "Hyvää joulua Klaus".

Samalla, kun Klaus lukee valokuvan taakse kirjoitettua tekstiä, soi radiossa joululaulu - ranskalainen kansanlaulu 1600-luvulta - Heinillä härkien kaukalon. Kuunnellessa laulun sanoja, hänen mieli kirkastuu ja ymmärtää mitä tänä iltana olikaan tapahtunut. Klaus rapsuttaa koiraansa ja toteaa, että koimme joulun ihmeen tänään. Pete katsoo suurilla silmillään Klausta, joka toivottaa Petelle Hyvää ja rauhallista joulua.

Jouluyön taivaalle syttyy tähti tähdistä kirkkain, maassa hento lumisade on peittänyt vanhuksen ja koiran jäljet alleen. Talon sisällä koira loikkaa nojatuoliin ja kömpii vanhuksen kainaloon. Yhdessä he jatkavat vanhojen valokuvien katsomista, joulukuusen luoden hämärää valoa sekä radiossa soiden joululaulut.

Tämä oli yksi tarina monista joulun ihmeistä, ehkä sinäkin koet ihmeen tänä jouluna...